YK:n peruskirja kieltää voimankäytön valtioiden välillä, lukuun ottamatta itsepuolustusta ja turvallisuusneuvoston valtuutusta. Itsepuolustuksen tulee täyttää välttämättömyyden ja suhteellisuuden vaatimukset.

Kansainvälisoikeudellisesti ei ole sääntöä, joka estäisi sotilaallisiin toimiin osallistuvaa johtajaa samanaikaisesti edistämästä rauhanaloitteita. Mahdollinen ristiriita on ensisijaisesti normatiivinen ja liittyy siihen, täyttääkö voimankäyttö peruskirjan edellytykset.

Oikeudellisessa arvioinnissa keskeistä on voimankäytön laillisuus ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen johdonmukaisuus.

Sotilaallinen voimankäyttö ja rauhanjohtajuus
Kansainvälisessä politiikassa esiintyy ajoittain tilanteita, joissa valtion johto osallistuu tai hyväksyy sotilaallista voimankäyttöä ja samanaikaisesti profiloituu rauhanrakentajana tai rauhanaloitteiden edistäjänä. Tämä ilmiö herättää kysymyksen siitä, syntyykö voimankäytön ja rauhanretoriikan välille oikeudellinen tai normatiivinen ristiriita.

Voimankäytön kielto kansainvälisessä oikeudessa

    YK:n peruskirjan 2 artiklan 4 kohdan mukaan: ”All Members shall refrain in their international relations from the threat or use of force against the territorial integrity or political independence of any state.”
    Lähde: YK:n peruskirja, 2(4) https://www.un.org/en/about-us/un-charter/full-text

    Tätä säännöstä pidetään modernin kansainvälisen oikeusjärjestyksen keskeisenä periaatteena. Poikkeukset voimankäyttökieltoon ovat:

    Turvallisuusneuvoston valtuutus (YK:n peruskirja, luku VII); Itsepuolustus (artikla 51) ”Nothing in the present Charter shall impair the inherent right of individual or collective self-defence if an armed attack occurs…” https://www.un.org/en/about-us/un-charter/full-text

    Itsepuolustuksen edellytykset

      Kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) oikeuskäytännössä on vakiintuneesti todettu, että itsepuolustuksen tulee täyttää: aseellisen hyökkäyksen olemassaolo, välttämättömyys, suhteellisuus. Ks. ICJ, Military and Paramilitary Activities in and against Nicaragua (Nicaragua v. United States), 1986 https://www.icj-cij.org/en/case/70

      Lisäksi ICJ on todennut, että voimankäyttöä ei voida oikeuttaa laajasti ennaltaehkäisevillä tai epämääräisillä uhkakäsityksillä.

      Jus ad bellum ja jus in bello

        Kansainvälisessä oikeudessa erotetaan: Jus ad bellum – oikeus turvautua voimankäyttöön, Jus in bello – sodankäynnin oikeussäännöt. Jälkimmäistä säätelevät mm. Geneven sopimukset (1949):
        https://ihl-databases.icrc.org/en/ihl-treaties/gci-1949

        Se, että sotatoimia toteutetaan humanitaarisen oikeuden mukaisesti, ei itsessään tee voimankäytöstä laillista jus ad bellum -näkökulmasta.

        Rauhanaloitteet ja kansainvälisoikeudellinen johdonmukaisuus

          Kansainvälisessä oikeudessa ei ole normia, joka estäisi sotilaallisiin toimiin osallistuvaa valtiota tai johtajaa edistämästä rauhanneuvotteluja tai diplomaattisia aloitteita. Kysymys ristiriidasta on ensisijaisesti normatiivinen eikä muodollisesti oikeudellinen. Normatiivinen jännite voi kuitenkin syntyä, jos: voimankäyttö näyttäytyy eskaloivana, oikeudellinen perustelu on kiistanalainen, rauhanretoriikka ei johda konfliktin tosiasialliseen lieventymiseen.

          Alfred Nobelin testamentti määrittelee rauhanpalkinnon perusteeksi kansojen veljeyden edistämisen ja armeijoiden vähentämisen: https://www.nobelprize.org/alfred-nobel/alfred-nobels-will/

          Tämä ei ole oikeudellinen normi, mutta muodostaa kansainvälisessä keskustelussa normatiivisen viitekehyksen.

          Aggression kielto

            YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 3314 (1974) määrittelee aggression käsitettä:
            https://www.un.org/en/genocideprevention/documents/atrocity-crimes/Doc.3_Definition%20of%20Aggression.pdf

            Lisäksi Rooman perussääntö (ICC) sisältää aggression rikoksen määritelmän:
            https://www.icc-cpi.int/resource-library/documents/rs-eng.pdf

            Aggression käsite liittyy tilanteisiin, joissa voimankäyttö ylittää itsepuolustuksen rajat.

            Johtopäätökset

              Kansainvälisoikeudellisesti: Voimankäyttö on lähtökohtaisesti kiellettyä. Poikkeukset ovat rajattuja ja tarkasti tulkittavia. Rauhanaloitteet eivät itsessään oikeuta voimankäyttöä. Muodollista oikeudellista estettä sotilaallisen toiminnan ja rauhanretoriikan samanaikaisuudelle ei ole. Mahdollinen ristiriita syntyy normatiivisella tasolla, jos voimankäyttö ei täytä YK:n peruskirjan asettamia edellytyksiä tai jos se heikentää sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen uskottavuutta.

              Kenelle seuraava Nobelin rauhanpalkinto?