Ajatus “vankilat ovat rikollisten korkeakouluja” osuu yhteen todellisen kriminologisen huolen kanssa: vankeus voi lisätä uusintarikollisuutta tietyissä ryhmissä ja erityisesti lyhyissä tuomioissa, jos se katkaisee arjen, työn ja ihmissuhteet ja altistaa rikollisille verkostoille. Samalla vankeudella on myös tehtäviä, joita mikään muu seuraamus ei aina pysty hoitamaan (esimerkiksi välitön yhteiskunnan suoja vakavassa väkivallassa).

1) Mitä vankila on ja mitä sen on tarkoitus tehdä?

Rangaistusjärjestelmät nojaavat yleensä useampaan tavoitteeseen samanaikaisesti:

  • Inkapasitointi (suojaaminen): vaarallinen tekijä ei voi tehdä uusia rikoksia vapaudessa rangaistuksen aikana.
  • Yleispreventio: normiviesti yhteiskunnalle (“tästä seuraa vakava seuraamus”).
  • Erityispreventio / rehabilitaatio: tuki rikoksettomaan elämään (päihdehoito, koulutus, työ, asuminen).
  • Retribuutio / oikeudenmukaisuusintuition tyydyttäminen: vakava rikos “ansaitsee” vakavan seuraamuksen.

Kiista “onko vankila järjetön” syntyy usein siitä, että ihmiset painottavat näistä eri asioita: kuntoutus vs. suoja/ansainta.

2) “Rikollisten korkeakoulu” – mikä siinä on mekanismina totta?

Tutkimuskirjallisuus kuvaa tyypillisesti kolmea vankeuden “kriminogeenistä” (rikollisuutta ruokkivaa) mekanismia:

(a) Verkostoituminen ja oppiminen
Vankila kokoaa yhteen henkilöitä, joilla on rikollista osaamista ja kontakteja. Tämä voi lisätä rikollista “pääomaa” etenkin nuorilla ja rikosuralle vasta ajautuvilla.

(b) Institutionaalistuminen ja toimintakyvyn rapautuminen
Kun arki on ulko-ohjattua ja valinnat minimoidaan, osa ihmisistä menettää arjen hallinnan taitoja. Tämä riski korostuu, jos vapautuminen tapahtuu “kylmästi” ilman jatkopolkua.

(c) Leima ja rakenteelliset esteet
Rikosrekisteri, velat, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä asunnottomuus voivat kasautua. Useissa järjestelmissä tiedetään, että esimerkiksi asuminen ja työllisyys vapautumisen jälkeen liittyvät vahvasti uusimiseen (sekä käytännön että tutkimusnäytön tasolla). Englannin ja Walesin oikeushallinnon tilastokokonaisuuksissa asumisen ja uusimisen yhteys näkyy politiikkatason mittareissa.

3) Kansainväliset luvut: vankilamäärät ja uusinta – mitä voi verrata ja mitä ei?

Tässä kohtaa on pakko olla tarkkana: “recidivism” ei ole yksi luku. Se voi tarkoittaa:

  • uutta pidätystä (USA:ssa yleinen mittari),
  • uutta tuomiota (reconviction),
  • uutta vankilaan paluuta,
  • ja se lasketaan eri seuranta-ajoilla (1v, 2v, 3v, 5v, 9v…).

Siksi järkevintä on:

  1. käyttää virallisia tilastoja kunkin maan omalla määritelmällä, ja
  2. tehdä johtopäätökset varovasti (suuntia, ei “liigataulukkoa”).

Eurooppa: vankilapopulaatio

Euroopan vankilamääriä vertaillaan laajasti Council of Europe SPACE -tilastoissa. Ne antavat vertailukelpoisen kuvan mm. vankilalukujen tasosta ja kehityksestä (mutta eivät suoraan uusimisesta).

Suomi: matala vankiluku, mutta uusintaa tapahtuu silti

Suomen vankiluku on eurooppalaisittain matala; World Prison Briefin maasivulla näkyy taso ja perusluvut.
Uusimisesta Suomessa löytyy virallista tilastotietoa Rikosseuraamuslaitoksen tilastovuosikirjasta, jossa raportoidaan mm. ensikertalaisten uusimista ja eri ryhmiä.

Ruotsi: viranomaismittari “relapse within 3 years”

Ruotsin Brå (National Council for Crime Prevention) julkaisee uusimistilastoja omalla määritelmällään; esim. kolmen vuoden seurannassa raportoidaan relapsing/recidivism -osuuksia.

Englanti & Wales: “proven reoffending”

Englannissa ja Walesissa käytetään virallista “proven reoffending rate” -mittaria (uusi “todistettu” rikos tietyssä seurantaikkunassa). Tuoreessa julkaisussa (koskien Jan–Mar 2024 -kohorttia) raportoidaan kokonaisaste.

Norja: matala reconviction-aste kahdessa vuodessa (viranomaislähde)

Norjan korjaamishallinnon/rekisteriaineistoihin perustuvassa raportissa esitetään uusimista vapautumisen jälkeen (mm. sukupuolittain ja ajallisesti). Tämä on yksi usein viitattu “pohjoismaisen mallin” datapiste.

Yhdysvallat: korkeita “rearrest” -lukuja pitkissä seurannoissa

USA:ssa keskeinen virallinen lähde on Bureau of Justice Statistics (BJS). Se raportoi usein rearrest-perusteisia lukuja.
Esimerkiksi 2012 vapautuneiden kohortissa raportoidaan pidätyksiä 3 ja 5 vuoden sisällä.
Ja 2005 vapautuneista on myös 9 vuoden seuranta.
Nämä luvut eivät ole suoraan verrannollisia “reconviction”-lukuihin Euroopassa, mutta ne kertovat mittakaavasta Yhdysvaltain järjestelmässä.

“Maailmanlaajuinen vertailu” on vaikeaa, koska dataa puuttuu

UNODC huomauttaa, että vain pieni osa suurista vankilamaista raportoi uusintatilastoja vertailukelpoisella tavalla. Lisäksi systemaattinen katsaus globaalista recidivism-datasta (33 maata) osoittaa, että 2 vuoden reconviction-luvuissa vaihtelu on suurta ja mittareissa on eroja.

4) Onko vankila “tehoton” rikollisuuden vähentämisessä?

Tutkimus antaa yleensä tämän tyyppisen kuvan (karkeasti):

  • Lyhyet vankeustuomiot voivat olla erityisen ongelmallisia, jos ne katkaisevat asumisen/työn ja altistavat “kriminogeenisille” vaikutuksille, mutta eivät sisällä merkittävää kuntoutusta.
  • Vankeuden pidentäminen ei automaattisesti vähennä uusintaa; vaikutus riippuu kohderyhmästä, ohjelmista ja siitä, mitä vankeus korvaa (yhdyskuntaseuraamus, valvonta, hoito). Tutkimuskirjallisuudessa aihetta käsitellään politiikkakokeiden ja meta-analyysien kautta, ja tulokset ovat usein heterogeenisiä (eli “riippuu”).
  • Ohjelmat ja palvelut (päihdehoito, kognitiiviset ohjelmat, koulutus, työ, asumisen järjestäminen) ovat tyypillisesti se osa, jolla uusintaa pyritään laskemaan. Suomessa esimerkiksi kognitiivisia ohjelmia kuvataan rikoksentorjunnan tietopankissa ja samalla kerrotaan suomalaisen uusinnan mittaluokasta eri seuranta-ajoilla.

Tärkeä rajaus: vankila voi vähentää rikoksia “sisälläoloaikana” (koska tekijä ei ole vapaudessa) vaikka se ei aina parantaisi pitkän aikavälin uusintaa vapautumisen jälkeen. Siksi poliittinen arvio on aina myös arvovalinta: kuinka painotetaan välitöntä suojaa vs. pitkän aikavälin sopeutumista.

5) Miksi Pohjoismaita pidetään usein “toisena mallina”?

Pohjoismainen lähestymistapa tiivistyy usein kahteen periaatteeseen:

  • normalisaatio (vankeus on vapauden menetys, ei “lisärangaistus” joka asiassa),
  • portaittainen vapautuminen ja yhteiskuntakytkös (avolaitokset, työ/koulutus, palvelut).

Suomessa avolaitosten ja lyhyiden tuomioiden yleisyydestä löytyy koontia myös tuoreemmasta tutkimus-/opinnäytetasoisesta kirjallisuudesta, joka nojaa Rikosseuraamuslaitoksen tietoihin. On silti hyvä olla rehellinen: pohjoismainen malli ei tee uusintaa “pois”, mutta se voi muuttaa riskiä ja erityisesti vähentää niitä haittoja, joista puhuit (taidot, arki, ulkopuolinen selviytyminen).

6) Mitä tästä voi päätellä: milloin vankila on huono ja milloin perusteltu?

Vankila on usein huono idea, kun:

  • kyse on matalan vaaran rikoksista,
  • tuomio on lyhyt,
  • henkilön suurin ongelma on päihde/psykiatria/asunnottomuus,
  • vankeus katkaisee toimivan arjen ilman että tilalle tulee tukea.

Vankila on useammin perusteltu, kun:

  • kyse on vakavasta väkivallasta tai toistuvasta vahingonteosta/vaarantamisesta,
  • henkilön riskitaso on korkea,
  • ja yhteiskunnan välitön suojaaminen painaa enemmän kuin kuntoutusargumentti.

Käytännössä monissa maissa reformikeskustelu kiteytyy tähän: vähennetään lyhyitä vankeuksia ja vahvistetaan yhteisöseuraamuksia sekä vapautumisen jälkeistä tukea, mutta pidetään vankeus keinovalikoimassa vakavimpia tilanteita varten.

Onko kiven sisään sulkeminen järjetöntä?

Jos vankila on järjestetty niin, että se:

  • kasvattaa leimaa,
  • heikentää arjen taitoja,
  • ja vapauttaa ihmisen ilman asuntoa/hoitoa/työtä,

niin kritiikkisi osuu maaliin: se voi tuottaa lisää rikollisuutta ja heikompaa integroitumista.

Mutta jos vankeus on:

  • osa hallittua kuntoutus- ja vapautumispolkua,
  • yhdistettynä päihde- ja mielenterveyshoitoon,
  • ja jos sitä käytetään säästeliäästi erityisesti lyhyissä tuomioissa,

sama instituutio voi toimia myös yhteiskunnan suojana ja joskus “käännekohtana”.